SUUNNITELMISTA TOTTA

”Heippa, olen Aatu! Mulle on kerrottu, että oon aika erikoinen tapaus, koska oon ihan ensimmäinen pentu, jonka Jenni ja Tuomo kasvattivat. Mä en kyllä ymmärrä mitä ihmeellistä siinä on. Mähän kasvoin ihan itse ja vielä tosi kovaa vauhtia.”

Kun olimme hankkimassa Aatun äitiä Kontukatin Happy Huldaa, ei tarkoituksena ollut käydä näyttelyissä. Vielä kaukaisemmalta tuntui ajatus pentujen kasvattamisesta. Huldan kasvattajat Anneli ja Helena kuitenkin käskivät miettiä rauhassa ennen kuin päätämme mitään. Kun olimme tutustuneet ja innostuneet näyttelymaailmasta, alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että olisi kiva kokea, millaista on, kun on omia kasvatteja.

Pitkän harkinnan jälkeen päätimme keväällä 2003 anoa omaa kasvattajanimeä. Jo pelkästään sopivien nimivaihtoehtojen miettiminen sai päät pyörälle. Kirjekuori oli lähdössä postiin useamman viikon ja kerran oli jo melkein laatikossakin, kun vielä vaihdoimme nimivaihtoehdot. Kesän ollessa kuumimmillaan postista saapui hartaasti odotettu kasvattajanimen hyväksymisilmoitus. Silloin uskalsimme vähitellen alkaa kyselemään sopivan kollin perään. Keskustelupalstoilla internetissä oli tuolloin ankaraa pohdintaa siitä, mitä tulevan kissankasvattajan pitää tietää ennen kuin voi alkaa kasvattajaksi. Oma tietopohja tuntui tuon keskustelun vaatimustasoon verrattuna aika huteralta, mutta uskoimme kuitenkin, että muilta kasvattajilta saatu apu ja neuvot riittävät itse hankitun tiedon lisäksi terveiden ja toivottavasti mahdollisimman rodun mukaisten vauvojen aikaansaamiseksi.

Ennen kuin Hulda oli valmis tapaamaan poikaystäväänsä teimme muutaman matkan eläinlääkärille, jossa otettiin olennaiset testit. Onneksi kaikki oli hyvin. Olimme ilmoittaneet Huldan Tallinnan näyttelyyn, mutta kun juoksut alkoivat ”sopivasti” reilua viikkoa ennen näyttelyyn lähtöä emme epäröineet, vaan kutsuimme Huldan sulhon Snowdrop´s Howard Jones:in vierailulle. Jimi oli herrasmies ja osasi laulella oikeanlaiset lemmenlaulut Huldalle ja meidän tehtäväksi jäi vain ihmetellä, että mitäköhän pariskunnan sviitissä oikein tapahtuu ja soitella Marikalle että ”Nyt siellä tapahtuu tällaista, kuuluukohan asiaan?”

ODOTTAMISEN TUSKAA

”Kun mamma-kissa odotti minua, niin se lihosi ihan hirveästi. Sitä piti kokoaika taputella vatsalle ja kertoa kuinka hieno se on. Ja sitten se teki pesää joka paikkaan, niin kuin keittiön kaappiin.”

Kun astutuksesta oli kulunut 62 päivää olimme varmoja, että Hulda synnyttää seuraavana yönä. Olimme mitanneet Huldan lämmön vinkin mukaisesti, mutta kun sekä me ihmiset että kissa hermoilimme, niin ei mittaustulos ollut tarkka. Sitä emme kuitenkaan vielä tienneet, vaan Tuomo ryntäsi ostamaan kaikkia loppuja synnytystarvikkeita: talousvaaka, pumpulilaput, desinfiointipyyhkeet… mitä niitä vielä olikaan? Teimme listan tärkeistä puhelinnumeroista ja kaivoimme tuiki tärkeät ohjeet synnytyksestä esille. Illalla olikin jo hyvä aika soittaa kaikille tutuille kissaihmisille ja ruveta stressaamaan. Meidän ihmisten hermo tuntui kiristyvän, kissan taas ei – siihen malliin maistui uni.

Aamulla Jenni jäi kotiin valvomaan kissaa. Yöuni oli jäänyt vähäiseksi, kun Jenni oli avustanut unissaan pentujen synnytyksessä ja Tuomon kello oli soimassa muutaman tunnin välein (ihan vain varmuuden vuoksi). Kun päivä kului, olimme varmoja siitä, että Huldan kyljet nykivät ja esisupistukset olivat alkaneet (aivan oikein, olimme lukeneet kaikkitietävästä internetistä, kuinka kissat synnyttävät). Siis tämäkin yö meni levotonta koiranunta nukkuessa. Mielessä oli koko ajan ajatus, entä jos se synnyttääkin ihan hiljaa. Aamulla heräsimme herätyskellon räminään ilman vastasyntyneitä pentuja.

Kun oli menossa kolmas synnytyksenodotusilta, oli tunnelma jo paljon levollisempi. Edelleen olimme näkevinämme samoja nykäisyjä kissan kyljissä, mutta ei kai ne sitten olleet muuta kuin normaalia hengitystä. Aamuyöllä Tuomo heräsi siihen, että äitikissamme rakensi tarmolla pesää. Yön taittuessa väsyneeksi aamuksi huomasimme, että kissa käyttäytyi hyvin oudosti. Se miukui, pyöri ympyrää ja vaati jatkuvasti huomiotamme. Siis ei muuta kuin ”Hei olen nyt kotona, koska kissani synnyttää aivan pian” -soitto työpaikalle ja kaikille muillekin joiden kanssa oli sovittu mahdollisia menoja. Illemmalla Huldan kasvattaja Helena kävi paikanpäällä ja totesi, että kyllä jotain voi vuorokauden sisällä tapahtua. Taas sähköpostia ja soittoja naapuriin Niinalle ja isä-Jimin omistajille Paulille ja Marikalle. Yön Hulda nukkui tyytyväisenä meidän välissä ja kehräsi. Aamulla Tuomo lähti töihin ja Jenni jäi kotiin päivystämään. Hulda onnistui kuitenkin huijaamaan ja alkoi ponnistella meiltä salaa. Ei muuta kuin kissa pentulaatikkoon, tarvikkeet esille ja viestit kaikille asianosaisille: ”Apua, nyt se todella tapahtuu! Vihdoin!”

Niina oli luvannut tulla naapurista auttamaan kätilönä toimimisessa, mutta oli vasta matkalla kotiin, kun synnytys alkoi. Meidän piti siis selvitä alusta itseksemme. Tuomo kannusti Huldaa ponnistamisessa huudahtelemalla: ”Hiiop, hiiop!” Se sai vakavasti harkitsemaan, että jos perheeseen joskus sattuu tulemaan ihmislapsia, niin onko isää syytä päästää synnytyssaliin. Ensimmäinen pentu tuntui aivan veltolta. Ohjeiden mukaan ravistimme ja hieroimme pentua ja se virkosi vähän, mutta tuntui edelleen kumman ”löysältä”. Toisen pennun syntyessä Niina oli jo tullut paikalle. Onneksi, sillä Aatu syntyi jalat edellä. Myöhemmin huomasimme, että ensimmäisellä pennulla oli kitalakihalkio ja jouduimme viemään sen lopetettavaksi. Surua lievensi reipas ja valtavan ruokahalun omaava Aatu poika, joka alkoi jo pian kehräämään ja kasvoi hurjaa vauhtia. Hieman kuitenkin epäilimme, kun Niina sanoi pennun olevan ”oikein nätti poika”, että olikohan se tosissaan. Meistä se näytti enemmän rotalta, kuin kissanpennulta.

KASVATTAMISTA, VAI KASVAMISEN SEURAAMISTA

”Opin nopeesti monia juttuja. Ensin kiipesin pois pentukopasta, sitten kiipesin aitauksen yli sänkyyn nukkumaan ja nyt kiipeän minne vaan – yleensä syliin kehräämään. Tiedän että kaikki tykkää musta ihan hirveesti. Eläinlääkärikin sanoi, että olen oikea maailman napa.”

Aatu on ollut helppo pentu. Se on syönyt ja kasvanut reippaasti, ei ole sairastellut ja on saanut ainoana pentuna koko perheen jakamattoman huomion. Sukulaiset ja ystävät oppivat aika pian vastaamaan kertomuksiimme Aatun seikkailuista että ”Kyllä se on sitten viisas ja taitava.” Niin tärkeitä kuin kirjat ja aivan erityisesti toisten kasvattajien neuvot ovat olleet, niin eniten on kuitenkin oppinut kissanpennun kasvua itse seuraamalla ja kysymällä neuvoa aina niissä tilanteissa, jotka tulevat eteen. Usein huoli ja kysymykset ovat tuntuneet jälkeenpäin turhilta, mutta onpahan sekin ollut oppia seuraavaa kertaa varten. Vaikeinta kasvattamisessa oli ajatus siitä, että pentueen ainut, suloinen, tyynyjemme välissä nukkuva kissanpentu olisi pitänyt myydä. Sen pohdinnassa, mitä hyviä puolia ja haasteita oman kollin pitämisessä on, olikin erityisesti ystävien neuvot tärkeitä. Tosin kyllä meille aika pitkään oli selvää se, että Aatu tulisi jäämään kotiin. Ehkäpä tulevaisuudessa pääsemme harjoittelemaan sitä, millaista on seurata omien kasvattien kasvamista uusissa kodeissa.

Kirjoittivat Jenni ja Tuomo Kahenvirta & Aatu eli Onnimannin Always Happy